Elämä on yhtä koirailua, vai onko sittenkään?

Niimpäniin - aina kun meen lupaamaan jotain, niin tulee aina jotain sählinkiä. Toisinsanoen mun alkuviikko muuttui loppuviikoksi eli postaus tulee vasta nyt julki, vaikka alunperin ajatus oli toinen. Elämä on ollut vain yhtä hullunmyllyä auto-,vakuutus- ja työasioiden parissa eikä bloggaamiselle ole paljoa jäänyt aikaa. Vai pitäisikö pikemminkin sanoa, että ei ole jäänyt aikaa millekään ylimääräiselle?

Lukijamäärät poksahteli tässä jokin aika sitten satasissa ja se sai mut miettimään omaa koirabloggailuani. Ensin täytyy kyllä sanoa, että en voi ohittaa sitä tärkeintä eli kiitosta. Kiitoskiitoskiitos teille kaikille ihanille lukijoille♥ Mun mielestä sana "kiitos" on oikeastaan aika lievä sana kuvaamaan sitä tunnetta mitä koen näin suuresta lukijakaartista. Silloin vuonna 2011, kun aloittelin bloggaamistani tämä oli mulle oikeastaan vain päiväkirjan pitämistä itselle - sitähän se toki on vieläkin, mutta nyt meidän "päiväkirjaa" selailee jo aika moni muukin ;-) Lukijamäärät ovat vuosien varrella kasvanut tasaisesti - olin jo ihan fiiliksissä silloin aikoinani niistä 10 lukijasta, niin voitte kuvitella miltä musta nyt tuntuu, kun lukijamäärät on moninkymmenkertaisesti kasvanut tuosta. Jos suoraan sanotaan, niin eipä niillä lukijamäärillä oikestaan merkitystä ole - todella hyvä blogi voi olla siltikin, vaikka ei olisi ainuttakaan lukijaa. Henkilökohtaisesti mulle itselleni te lukijat olette ollut aina avainasemassa (en tarkoita nyt määrää, vaan sitä laatua ;-)), sillä itselleni tässä bloggaamisessa kaikkein antoisinsa on ollut se, että saan kommunikoida teidän lukijoiden kanssa - joskus saattaa kommentti-paljous yllättääkin minut ihan totaalisesti ja jokaiseen kommenttiin vastaaminen tietysti vie myös ihan mukavasti sitä aikaa, mutta silti en siitä luopuisi mistään hinnasta. Musta ainakin on aina niin ihanaa, että te jaksatte kommentoida postauksiin ja esimerkiksi kertoa omia kokemuksianne jostain asiasta. Kaikkein kivointa on se, että jotkut nimimerkit alkaa käydä jo tutuksi ja osaa jo vähän niinkuin "odottaa" nimimerkin kommentoivan tähänkin postaukseen.Ylipäätään musta on vähän kummaa, että bloggaajat ei vastaile lukijoiden kommentteihin - itselle ainakin ajatus siitä, että lukija näkee vaivaa postauksen kommentoimiseen saa minut ainakin ajattelemaan, että minunkin täytyy nähdä se "vaiva" lukijan kommenttiin vastaamiseen. Vastavuoroisuus kunniaan, vai mitä?

Nyt päästäänkin sitten siihen itse aiheeseen - on joskus niin hirveän outoa miettiä kuinka monta ihmistä meitä jaksaakaan seurata! Kuka nyt tällääsen pohojalaasen hullun koiranaisen juttuja koiristaan jaksaisi seurata? No, kyllä meidän höpinöitä "muutama" jaksaa ilmeisesti seurata :-D Tällähetkellä Bloggerin kautta lukijoita on 410, Blogvinin kautta 58lukijaa, Instagramissa 306 seuraajaa ja Facebookissa 159 seuraajaa. Mitä ihmettä - kuinka paljon teitä oikein on?? Vautsi! Näiden lukujen ansiosta ollaan siis yksi Suomen suurimmista koirablogeista.

Mulle on muutamaan otteeseen heitetty kysymys, että miksi mä ees bloggaan? Ja kaikenlisäks vielä koirista - tuo kysymys on nakattu ilmoille puoliksi sillä periaatteella, että "etkö parempaa bloggaamisen aihetta keksinyt". No, enpä tainnut keksiä. Itseasiassa nyt kyllä valehtelen, sill kyllähän mä keksin, mutta blogattuani omasta elämästäni sekä valokuvauksesta reilun vuoden tiesin, että tämä ei ole millääntapaa minun juttuni. Ehkä ajatus siitä, että ihmiset tiesi elämästäni paljon ahdisti mua - olenhan kirjoituksissani aina suhteellisen avoin. Siispä päätin jatkaa bloggailuani vain ja ainoastaan koirarintamalla enkä vielä(kään) ole tähän kyllästänyt - päinvastoin mulla ois intoa tehdä kaikenlaisia postauksia ja juttuja, mutta aika ei vain tunnu riittävän. Tärkein asia miksi bloggaan on se, että se on mulle niin suuri henkireikä arjessa - yksi tapa päästä hetkeksi arjen hullunmyllystä pois. Musta on niin mukavaa, kun saa tuoda omia juttuja sekä kuvia julki, sillä itselleni sekä kirjoittaminen että kuvaaminen on tapa rentoutua ja saada ajatukset karkaamaan positiiviseksi. Bloggaus on harrastus tai ehkä jopa vähän enemmänkin. Lopettaessani bloggaamiseni HauHaulla tämän vuoden alussa olin varma, että vaikka tuo aikakausi antoi minulle paljon niin päätös oli oikea. Työ bloggaajana on rankkaa, mutta toisaalta niin kovin antoisaakin - ihmiset tietävät paljon elämästäsi, mutta itse bloggaajana et tiedä lukijoista kuin pienen murto-osan. Eniten mua"ahdisti" palkallisena bloggaajana ne aikataulut - postaus oli saatava tehdyksi aikataulun mukaisesti, vaikka varsinaista aihetta ei ehkä olisi ollutkaan. HauHaulla toki työilmapiiri oli niin mainio, että sitä jäin oikeastaan vähän kaipaamaan - harvassa työpaikassa ollaan noin iloisia ja yhteistyökykyisiä, pointsit heille! Mutta kuten sanoin, niin halusin itsenäistyä ja olla ns. "oman itseni herra". Tämä ajatus sai minut myös kieltäytymään kutsusta blogiportaali Lemmikkiblogeihin, vaikka päätöstä pitkään mietinkin. En vain kokenut, että saisin tuosta itse "irti" mitään sen suurempaa - ainakaan tällähetkellä. Mahdollisuus oli hieno, mutta jokin sai minut kuitenkin kieltäytymään ja voin kyllä sanoa, että en kadu päätöstäni. Olen kai vähän tälläinen itsenäinen susi, joka tahtoo mennä ja tehdä itse mitä lystää - saavuttaa itse niitä etappeja ja unelmia ilman muita. Tehdä ja päättää itse omista asioistaan. Ja onpa tämän viiden vuoden aikana kehitystäkin on tapahtunut - ainakin omasta mielestäni. Oman kirjoitustaidon kohenemisen lisäksi ainakin kuvien laatu on parantunut ja ulkoasu-koodailutkin ovat olleet jo pitkään hanskassa. Ei siis ollenkaan huonoja kehityksen kohteita, varsinkin kun ajattelee tulevaisuuttani.

Toisaalta ei ole aina helppoa olla bloggaaja - ikäviäkin kommentteja satelee välillä kommenttiboksiin, ihmiset tuntee sinut tapahtumissa (mikä on kyllä ollut minulle ihan superihana juttu!!) ja elämä on välillä vähän rajoittunutta, kun aika ei aina riitä kaikkeen. Muut ihmiset pitää vähän jopa olettamuksena, että koirabloggaajan koirat osaa käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka tosiasiassa munkin koiralauma on välillä ihan hulluja adhd-koiria, jotka ei osaa ainakaan silloin käyttäytyä kuin pitäisi :-D Ollaan siis välillä aika näky, kun huomauttelen tälle apin...siis koiralaumalle käyttäytymistavoista. Eniten mua silmiinpistää nää anonyymit, jotka tietää kaiken. Ja kyllähän ne tietääkin, onhan he sentään kasvottomia anonyymejä. Vuoden alussa, kun julkaisin ekat uutiset Martan tulemisesta taloon sain muutamia kommentteja siitä, että miten villakoiraihminen voi hommata palveluskoiran - siis ihka oikean palveluskoiran. No, en mä tiä muuta tapaa hankkimiselle kuin että ottaa kasvattajaan yhteyttä ja ottaa häneltä pennun ;-) Jokunen kommentti tuli siitäkin miten tämä(kin) koira jää huonolle hoidolle. Juu, kai se sit on jäänyt..

Mulle on joskus satanut kaveripiiristäni ja tutuiltani heittona, että teenkö mä vapaa-ajallani mitään muuta kuin koiraile. No, ulkokuori muille ihmisille saattaa olla joskus tietty tuo, mutta kyllä täältä löytyy mm. ahkera käsitöitä tekevä, lukeva, kavereidensa kanssa pyörivä ja myöskin siellä viihteellä kävijä ;-) Sen mitä tiedät netistä lukemalla, ei ehkä aina ole se koko totuus - jos mun Facebook on täynnä koiria, ei se tarkoita sitä, että elämäni olisi vain yhtä koirailua. Nää kommentit on siis lähinnä sadellut enemmän niiltä tuttavilta kuin kavereilta. Siinäs pitävät mua hulluna koiranaisena jos tahtovat - sitähän mä oon ;-) On olemassa asia mikä mua jokseenkin jopa ehkä vähän ihmetyttääkin on se, että jotkut ihmiset naureskelee, että koiriltani löytyy sekä oma Facebook-sivu, että oma Instagram-tili. Kuka hullu nyt koirillensa sellaiset tekisi? Minulla on tähän kuitenkin jopa kaksi hyvää perustelua - a) bloggaaminen on yksi rakkaista harrastuksistani ja jopa ansionkohteistani, niin tilit ovat tärkeä lisä tälle blogille ja b) koen, että täytän mielummin koirien tilin pelkillä koiramaisuuksilla kuin omani.

Vaikka minulle toisten mielipiteet ovatkin tärkeitä, niin silti en jaksa näistä puolittain ikävistä kommenteista välittää. Kommenttien sanojat ovat yleensä sellaisia henkilöitä, jotka eivät itse harrasta mitään saati ikinä omistaneet koiraa. Tai ovat vain muuten kateellisia. On ihan täysi fakta, että koiran rakkautta ei voi nimittäin tuntea, ennenkö omistaa koiran. Ei kukaan koiraton ymmärrä sitä kuinka koira saa tulla pusuttelemaan aamulla sänkyyn tai miten lähdet vesisateeseen lenkille koiran kanssa? Oon joskus mielessäni pohtinut kuinka koirista voi ylipäätään ees tulla noin rakkaita - ne on vähintään perheenjäseniä ja parhaita ystäviä. Tiedättekö sen ilon, kun saavut kotiin ja vastassa on aina (siis oikeesti ihan jokaikinen kerta!!) superonnellinen koira? Se jos joku on aitoa ja pyyteetöntä rakkautta parhaimmillaan.

Kahden viimeisen kuukauden aikana postauksia on tullut ihan luvattoman vähän - kiitos kahdelle työvuorolle, koirille, pakollisille menoilleni ja ystävilleni, jotka olette järkännyt mulle ihan liikaa tekemistä. Nyt ehkä mahdollisesti kuitenkin elämä vähän rauhoittuu tässä tulevan syksyn myötä ja päästään tänne blogin puolellekin päivittelemään kuulumisia ja kaikkia kivoja juttuja vähän säännöllisemmin. Itseasiassa tämä blogista kesälaitumilla olo on antanut vielä enemmän motivaatiota bloggaukseen ja on ollut tavallaan pieni hengähdystauko ennen paluuta normaaliin arkeen sekä postausrytmiin. Te lukijat olette taanneet minulle kehittymisen ja tämän blogin "menestymisen". Menestymisellä tarkoitan sitä, että olen saanut mm. uusia hyviä ystäviä sen ansiosta, että he ovat tienneet blogini. Toivon, että saan kuulla teistä jatkossakin vaikkapa juuri tuon kommenttiboksin puolella ja näin saada itselle hymyn huulille - varsinkin syksyisin on kiva käpertyä työpäivän päätteeksi sohvalle koirien kanssa ja ruveta lukemaan teidän kommenttejanne.

Se oli sellainen sekametelisoppa-vuodatus. Oli vain pakko koota vähän omia ajatuksia tästä kaikesta yhteen ja tälläinen pläjäys siitä sitten tuli. Nyt täytyy kyllä kysyä, että olenko yksin ajatuksieni kanssa vai onko teille satanut joskus kommenttia teidän koirailuista? Ottaako teidän lähipiiri kuinka koirailunne - nakertaako jonkun aviomiestä kenties se, että koiranpantoja löytyy eteisestä enemmän kuin aviomiehen kenkiä vai onko joltain kaverilta tullut kommenttia siitä, että päässäsi ei pyöri muutakuin koirajutut? :-)