Pikkupirpanasta isoksi koiruudeksi

Martta täytti tässä melkein kuukausi sitten vuoden ja 8kuukautta. Se joka joskus on koiran omistanut, niin tietää kuinka nopeasti tuollainen aika oikeasti menee. Ihan sikatörkeenhuikeen nopeesti. Joo kyllä, niimpä. En ymmärrä, että tuo rontti on ollut meillä pian kaksi vuotta. Kuulostaa jo niin kamalan pitkältä ajalta, että aivan itkettää. Missä se mun pieni 5,3kiloinen terävähampainen tenava on, joka pomppi ympäriinsä ja ihastutti pelkällä ulkonäölläänkin?

Koira, joka on pennusta asti Martta on ollut tosi ihmisläheinen ja seurallinen. Se seurailee mun tekemisiä enemmän kuin mielellään. Jopa joskus rasittavuuteenkin asti. Siksi lähinkin panostamaan jo nuorena siihen, että mun perässä ei tarvi kulkea koko aikaa. En mä katoa kaksion seinien läpi mihinkään, vaikka en olisikaan neidin näköpiirissä. Äkkiä neiti hiffasikin, et mamma pysyy kotona ilman seuraamistakin ja siitä lähtien tosta koirasta tulikin sohvaperuna. Jos neiti on sisällä, niin se on pääsääntöisesti sohvalla tai nyt kuumilla ilmoilla lattialla pöydän alla. Silti, joka kerta kun ollaan suihkussa niin Martta on siellä oven takana odottamassa tai joka kerta, kun tuun kotia niin yhtä iloinen koira on aina vastassa.

Koira, joka melkein heti pentuna oppi olemaan tosi nätisti yksin. Ei minkäänlaista stressiä tai häsläystä, vaan sinne kotiin jäätiin rauhassa nukkumaan. Mulle sanottiin beussia hommatessa, että voisin heittää hyvästit sohvalle, puisella ruokapöydälle ja jopa seinille. Ja ennenkaikkea hei, villiksille!! No, Martta on ollut niinkin tuhoisa, että on pistänyt nenäliinoja ja pari keittiörättiä säpäleiksi. Villisten syöminen nauratti jo mua silloin kun sen lauseen erään beussikasvattajan suusta kuulin, mutta asiasta voi tietenkin olla montaa mieltä. Kukin kasvattakoon ja kouluttakoon koiransa miten lystää, mutta jos se musta on kiinni, niin yksikään koira ei tässä talossa tule syödyksi. Niin..se siitä siis! Martalla pysyy itseasiassa jopa pehmolelut ehjänä, mitä nyt joskus hammas vetää sauman säpäleiksi, mutta neiti ei tahallaan vedä sisälmyksiä pois - saadaan siis rauhassa pitää villisten lempparilehmät ja -possut lattialla. 

Koira, joka muuntautuu treenikaverina moneen. Se on innokas tekemään kaikkea, mikäli se oma mami on mukana. Meidän treeniryhmän kouluttajakin sanoi, et tosta koirasta paistaa läpi voimakkaasti se, että se on mamin koira ja kaikki mitä mamin kanssa duunataan, tehään sata lasissa. Martta on nyt pikkuhiljaa lämpenemään myös muille treeneissä eli sen kanssa voi jo muukin kuin minä leikkiä, vaikkakin neiti onkin aika haluton ipana verrattuna siihen mitä tekeminen on mun kanssa. Toisaalta on ihan selkeä pääasia, että neiti toimii mulla eli ei sen pidä mun treenikavereilla toimiakaan. Tietysti ois kiva jos haussa neiti palkkaantuis lelusta, koska se on selkeästi parempi palkka neidille kuin ruoka. Haussa neidin maalimiesmotivaatio on hyvä, tottis sujuu ja nose workissa se on tarkka tekijä. Me myös uidaan paljon, joka onkin neidin lempparia. Tai oikeastaan neidin lempparia on kahlaaminen, mitä neiti tekisi koko päivän. Muut hommaa mökille koiravahteja, mä päästän koiran vapaaksi ja annan sen lillutella koko päivän vedessä. Toimii! Uimalaan astuessa neiti on ihan sekopää - niin hauskaa tekemistä uiminen on! Nyt luonnonvesissä neiti on myös tullut pari kertaa uimaan. Ekan kerran niin, että mäkin menin uimaan ja toisella kertaa uskalsi jo itse mennä pari kertaa. Vaati kuitenkin rohkaisua ja toistoja, että oppi menemään uimaan samaa tahtia kuin uimalassa.  Nyt ui reippaasti yksin pallon perässä. Kypsyy siis hitaasti, tässäkin.

Koira, joka vaati esimerkiksi ruokinnan suhteen enemmän kuin villakoirat koskaan. Oikean ruokintamuodon löydyttyä neiti alkoi pikkuhiljaa näyttää jo koiralta. Siinä vuoden kieppeillä, kun kylkiluut paistoi läpi ja kaikki muut oireet jylläsi aika voimakkaana, niin ei tuo koira mitään kaunista katseltavaa ollut. Kaiken onneksi pelasti se, että neiti oli silloinkin oma iloinen itsensä. Ruoan vaihdoksen myötä oireet helpottuivat ja sitten kokonaan raakaruokinnalle siirryttyä oireet katosivat kokonaan. Meidän tuttu eläinlääkäri jaksaakin ihmetellä kuinka erilainen koira Martasta on tullut verrattuna esimerkiksi viime vuoden loppuun. Tottahan se toki on.

Koira, jonka rotua kukaan ei oikeasti tiedä. Ette tiedäkään kuinka monesti joudun aina selittämään Martan nähdessään ihmisille tuon rodun - kuvitelkaapa siis tilanne, kun selität koirattomille työkavereillesi ilman Martan näkemisestä millainen neiti on näöltään. Usein tyydynkin vain toteamaan, että se on vähänniinkuin rotikan ja dobermannin risteytys, mutta ei kuitenkaan. On toki tullut jonkinverran tapauksia, jotka tuntevat rodun. Ulkonäön vuoksi neitiä ei usein tullakaan lenkillä rapsuttelemaan, vaikka voin väittää Martan olevan meidän perheen pitkäpinnallisin ja sosiaalisin otus.

Koira, joka sopeutuu niin älyttömän moneen. Martta oli pentuna jo niin rohkea, että ensimmäisinä kotonaolo viikkoina kaupunkireissu juna-asemalle ja eläinkauppaan sai neidin vain kävelemään reippaammin kohti haasteita häntä heiluen. Rekan kyytiin hyppääminen, laiturit, kirjasto-auton pärinä, riippusilta, rämisevät metallialustat tai ylipäätään mikään ei ole saanut neitiä hätkähtämään. Paitsi ystäväni teekkarihattu päässä - voi vitsi mikä vahtihaukku neidiltä pääsi, kun ystäväni tuli käymään! :-D Sit kun kaverini puhui, niin heti oli häntä viuhuen siellä tervehtimässä, mutta olihan se nyt vähintään epäilyttävää, kun joku ihmehattu oli päässä..
On ihan sama jätänkö koiran vanhemmilleni vai Martalle entuudestaan puolitutulle ihmiselle, niin se on sekunti minkä tuo koira muistaa mun olemassaolon ja sitten se rauhoittuu olemaan. Sama asia on ottaa koira töihin mukaan tai vaikka kaverille kylään. Se ottaa iisiä sen aikaa mitä mä hoidan omia juttuja. Yks beussituttu totesikin, et kuinka Martta voi maata sohvalla tuollalailla koivet kohti kattoa, vaikka hän oli kaverinsa kanssa meillä kylässä ja kummatkin heistä oli meille entuudestaan tuntemattomia. Helppo koira kuljettaa bussissa, rekassa, autossa, kaupungin hulinassa tai torilla.

Koira, joka vaatii älyttömästi tekemistä, mut osaa relatakin. Me tehdään paljon kaikenlaista - lenkkeillään, uidaan, nähdään koirakamuja, treenataan ja aivotyöskennellään. Koirat ja myöskin minä pysymme virkeinä. Tykkään tehdä ja touhuta - niin tykkää myös koiratkin. Metsät ja pururadat lienee meidän lemppareita lenkkimaastoja! Huippukuntoinen koira kaikenkaikkiaan.

Koira, joka on äärimmäisen sosiaalinen - varsinkin jos tulee meille kotiin. Sosiaalisuudesta kertookin se, että moni mun kaveri tulee usein meille vain siksi, että pääsee moikkaamaan Marttaa. En tiedä meneekö tuossa nyt jotain väärin, mutta onhan se nyt hellyyttävää katsoa, kun Martta ja mun kaverit makaa lattialla peuhaten keskenään. Meille on tullut pari kertaa remonttimies tai -tarkastaja tänne ja joka kerta on tullut sekä kirjeitse että puhelimitse käsky laittaa koirat toiseen huoneeseen. Joka kerta ne on kuitenkin maannut työmiehen jaloissa onnellisena saamastaan huomiosta ja auttaneet työnjohtajina hommissa. Ja aina on työmies kiittänyt koiria hyvästä työnjohdosta lähdettyään pois eli kyllä noi koirulit vaan hurmaa monet :-) Olisittepa muuten olleet läsnä siinä tilanteessa, kun ekan kerran sanoin kavereilleni, että "tuo koira ei sitten lopeta koskaan pallonnoutamista" tarkoittaen todella tuota sanomaani, mutta olisittepa kuulleet ne tuhahtelut aiheelle. No, nyt mun kaveritkin on oppinut sen kantapään kautta - Martta ei vaan väsy. Joku joskus mulle totesi Martan riehumista katsoessaan, että enkö mä tee tuo koiran kanssa mitään, kun se menee noin sekasin - voin kertoa, että vaikka omistaisin koko elämäni tuolle koiralle ja sen kanssa tekemiselle, se ei väsyisi. Sille on ihan sama onko se koko päivän vedessä juoksemassa ympäriinsä, treeneissä tai koirakaverin kanssa painimassa, niin aina se saa puristettua itseensä lisää energiaa jos on tarve.
Meille on pari kertaa yöllä sännännyt kotiin pari meidän tuttua, jota Martta ei ollut siis silloin koskaan vielä nähnyt. Jos joku on vieraista äärimmäisen iloinen niin Martta - se heiluttaa häntäänsä vinhasti, pomppii paikallaan ja osoittaa olevansa niiiiiin iloinen, että on valmis tekemään mitä vaan sen eteen, että vieras huomaa neidin. Sosiaalisuudesta kertoo myös se, että tuntemattomat koirahierojatkaan eivät haittaa neitiä - ensin ne pusutellaan ja sitten saa hieroa. Ja myös lapset on hauskaa viihdettä neidille, osaa olla niiden kanssa huomattavasti varovaisemmin ja nätisti nuolee poskea, kun lapset kikattaa vieressä. Meidän vieressä onkin koulu ja lapset tulevat usein sieltä neitiä silittämään.

Koira, joka on myös tyhmä kuin saapas. Mua on kivitetty joka kerta, kun sanon tuon lauseen ääneen, mutta kun se on totta. Mitä sitä kaunistelemaan? Sanon toki aina perään, että oon ehkä vähän jäävi sanomaan mitään, sillä omistan lisäksi myös villakoiraa, jotka ovat pennusta asti olleet ihan eri laatuluokkaa kuin Martta viisaudessa. Sen verran viisas tuo koira kuitenkin on, että arkijutuissa sitä ei paljon tarvitse käskeä - kulkee nätisti vierellä, ohittaa nätisti, tulee vapaana jo yllättävän hyvin luokse ilman käskyä ihmisiä tai koiria nähdessään, odottaa liikennevaloissa istumalla ja bussiin hyppää kuin vettä vain. Eli ei se nyt ihan niin tyhmä ole kuin ehkä annan yleensä odottaa. Monesti lenkkipoluilla, kun neiti kulkee vapaana mun edellä ja ihmisiä tulee vastaan, niin ne nähtyään neiti tulee nätisti mun luokse, niin vastaantulevat ihmiset jaksavat ihmetellä kuinka tottelevainen noin iso koira voi olla. Niinno, niin...

Koira, joka on ollut niin paljon helpompi kuin minua varotettiin. En tiedä toki oletinko vain vaikeampaa vai onko Martta joku erityisyksilö, mutta en ole vielä kertaakaan tosissani ajatellut edes tekeväni koirasta kintaita. Se kertokoon siitä, kuinka iisi tapaus neiti on ollut. Ei sillä, on tuon koiran eteen tehty älytön määrä työtunteja, kilometrejä, nameja ja rahaa. Jopa niin paljon, että mun koirahulluus on kasvanut kavereiden silmissä niin paljon, että mulle on tuhat ja sata kertaa sanottu et "teetkö sä muutakuin oot koiries kanssa?"  - tietysti osaksi pilke silmäkulmassa. Mutta silti jokainen noista on ollut sen vaivan arvoista, sillä olen saanut tälläisen kultakimpaleen elämääni.

Koira, joka tulee toimeen oikeastaan kenen tahansa kanssa. Se leikkii äärimmäisen kauniisti pienen Pirkko-pennun kanssa, riehuu rajusti villin Bob-walesin kanssa tai rauhallisesti Alma-collien kanssa. En ymmärrä miten Martalla on oikeesti niiiiiiiiiiiin pitkä pinna Pirkonkin kanssa! Neiti on siis hirmuisen muuntautumiskykyinen - se osaa lukea koiraa. Jos koira tuntuu vaikkapa aralta, niin se ei mene pää kolmantena jalkana sen luo, vaan rauhallisesti tekee omiaan ja saattaa säntillisesti mennä katsomaan toveria. En oikein ymmärrä miten neiti edes pystyy tuohon, kun villikset taas ovat aina olleet joko "nytmennäänhetikatsomaan" tai "ei kiinnosta"-tyyppejä. Beussista kyllä sanottiin, että tuosta ei kyllä koirapuistokoiraa saa - enkä sitä hakenutkaan, mutta en näe ongelmaa miksi en voitais käydä puistoilemassa. Se on hauskaa ja erilaista tekemistä arkeen! Neiti nauttii ja niin nautin minäkin - eikös se ole sen tarkoituskin?

Mulle on todettu erään kaverini toimesta, et "kai sä myyt sun koirat, kun muutat Tampereelle?" - se ajatus oli pöyristyttävä jo silloin, mutta entistä pöyristyttävämpi se on nyt. Tästä koirasta on tullut sanoinkuvaamaton osa elämääni, laumaamme ja perhettämme. Mun äitikin jaksaa pallotella aina heillä ollessaan Marttaa ihan loputtomiin - se on niin pieni kultavauva♥

Ennenkuin sanotte, että lopeta jo tuo pelkästä Martasta höpiseminen, niin kattokaapa alle. Nyt neiti näyttää tältä. Niin pirun hieno neiti. Ai että. Mamin oma pikkukoira. Koira, jolta puuttuu toinen kannuskynsi, mutta tiedättekö? Jos jotain puuttuu, niin jokin toinen asia on yleensä silloin vahvempi? Martalla on vahva sydän, jolla rakastaa. Vahva kroppa, jolla tehdä. Vahva luonne, josta saan iloita.

Tästä tuli nyt tälläinen höpönlöpön-postaus, mutta tajusin viikonloppuna taas kuinka hieno koira mulla on. Niin sievä ja tottelevainen. On tää koiranomistaminen vaan niin antoisaa♥