No melkein unohdin..

...nimittäin kailottaa täälläkin, että viime viikolla mamman rakas Martta, Maatuska, Mape, Mapetsuikkeli, Maa, aasi, haisuli, honkkeli ja tietenkin se itse pe*kele täytti huikeet 2vuotta. 2 v-u-o-t-t-a!!!! APUA!

2vuoteen on mahtunut paljon iloa, onnistumisia, tapahtumia, löhöilyä, kilometrejä, työtunteja, monia kymmeniä kiloja nameja - enkä tietenkään voi kieltää, että kaikki olisi ollut aina ruusuilla tanssimista, ei tietenkään ole ollut. Mä oon välillä repinyt harmaita hiuksia päästäni yksitellen ja meinannut heittää kintaat tiskiin, huutanut kadulla täyttä kurkkua kaikki osaamani kirosanat ja treenikentällä oon  vesisateessa puoli-itkuisena miettinyt, miksi hitossa tätä edes teen. Onko tässä mitään järkeä??? Mä edelleen joudun jauhamaan samojen asioiden kanssa välillä, koska no..beussi on beussi. Asiat pysyy mielessä keskimäärin 3sekuntia. Olen ollut jo ihan valmis luopumaan tuosta koirasta, kun tuntuu, että välillä se on niinkuin joku pohojalaanen maalaisjuntti täällä kaupungissa. Asia mikä saa kuitenkin aina mut yrittämään uudestaan ja uudestaan on se, että tuo koira tekee vaikka hamaan tulevaisuuteen asti töitä mulle. Jos mä olen mukana, niin elämässä ei ole muuta. Se ei ole oikeastaan juuri koskaan musta mustasukkainen, paitsi kun rapsuttelen Pirkkoa, niin Marttakin änkee syliin. Jossainvaiheessa vertailin itseä vähän muihinkin koirakoihin - tuntui, että muut kehittyivät, mutta me ei. Sitten palasin maan pinnalle ja tajusin, että me tehdään töitä itsemme takia, ei muiden. Me kehitytään koirakkona omaan tahtiin. Mulle on ihan sama onko mun koiralla pari kisatunnusta tämän ikäisenä vai ei, sillä mulle ihan oikeasti tärkeää on se, että meillä on varmasti hauskaa tehdään me sitten mitä vain ja kaikista tärkeintä on tietty se, että meidän arki toimii. Mun koira on mun koira. Teen sen kanssa mitä haluan, koska haluan, miten haluan ja millä tavalla haluan. Musta on lapsellista aikuiselta ihmiseltä kommentoida muiden kehitystä, varsinkin jos itsellä alla on suhteellisen epäsosiaalinen ja arjessa vähän kinkkinen tapaus. Mutta kukin panostaa mihin haluaa, meillä se on arki ja sosiaaliset taidot - niiden kautta pystytään kehittymään mihin vain, meidän maailma on oikeastaan auki. Ilman niitä voi tulla vähän hankalaa ;-)

Martan välitön luonne vetoaa suurimpaan osaan ihmisistä. Se ei stressaa oikeastaan mistään, sille on iisiä olla vaikkapa bussissa tai tupatentäynnä olevassa koiranäyttelyssä. Se osaa toimia erikokoisten ja -luonteisten koirien kanssa, mikä helpottaa huomattavasti meidän arkea. Se kävelee remmissä ihan vierellä, mutta silti sitä ulkonäön takia väistetään toiselle puolelle katua. Se rakastaa pussailua, se rakastaa sylissä istumista, se rakastaa ihmisiä, se rakastaa ruokaa, se rakastaa toisia koiria, se rakastaa vapaana juoksemista, se rakastaa tekemistä. Se rakastaa mua. Se on välillä jopa hyvin ärsyttävää, mutta toisaalta mikä on parempaa kuin koiran aito rakkaus? Ei mikään.

Silti, mä olen maailman onnellisin beauceronin omistaja. Eilen olin tupareissani niin onnellinen, sillä jossain olen ainakin onnistunut - koirat moikkasivat vieraat nätisti ja tunkivat suhteellisen kiltisti syliin. Nauttivat sitten urakalla jokaisesta rapsutuksesta ja pussailivat tietysti palkkioksi vieraita! 

Onnea 2-vuotias Martta! ♥