sunnuntai 27. marraskuuta 2016

No melkein unohdin..

...nimittäin kailottaa täälläkin, että viime viikolla mamman rakas Martta, Maatuska, Mape, Mapetsuikkeli, Maa, aasi, haisuli, honkkeli ja tietenkin se itse pe*kele täytti huikeet 2vuotta. 2 v-u-o-t-t-a!!!! APUA!
2vuoteen on mahtunut paljon iloa, onnistumisia, tapahtumia, löhöilyä, kilometrejä, työtunteja, monia kymmeniä kiloja nameja - enkä tietenkään voi kieltää, että kaikki olisi ollut aina ruusuilla tanssimista, ei tietenkään ole ollut. Mä oon välillä repinyt harmaita hiuksia päästäni yksitellen ja meinannut heittää kintaat tiskiin, huutanut kadulla täyttä kurkkua kaikki osaamani kirosanat ja treenikentällä oon  vesisateessa puoli-itkuisena miettinyt, miksi hitossa tätä edes teen. Onko tässä mitään järkeä??? Mä edelleen joudun jauhamaan samojen asioiden kanssa välillä, koska no..beussi on beussi. Asiat pysyy mielessä keskimäärin 3sekuntia. Olen ollut jo ihan valmis luopumaan tuosta koirasta, kun tuntuu, että välillä se on niinkuin joku pohojalaanen maalaisjuntti täällä kaupungissa. Asia mikä saa kuitenkin aina mut yrittämään uudestaan ja uudestaan on se, että tuo koira tekee vaikka hamaan tulevaisuuteen asti töitä mulle. Jos mä olen mukana, niin elämässä ei ole muuta. Se ei ole oikeastaan juuri koskaan musta mustasukkainen, paitsi kun rapsuttelen Pirkkoa, niin Marttakin änkee syliin. Jossainvaiheessa vertailin itseä vähän muihinkin koirakoihin - tuntui, että muut kehittyivät, mutta me ei. Sitten palasin maan pinnalle ja tajusin, että me tehdään töitä itsemme takia, ei muiden. Me kehitytään koirakkona omaan tahtiin. Mulle on ihan sama onko mun koiralla pari kisatunnusta tämän ikäisenä vai ei, sillä mulle ihan oikeasti tärkeää on se, että meillä on varmasti hauskaa tehdään me sitten mitä vain ja kaikista tärkeintä on tietty se, että meidän arki toimii. Mun koira on mun koira. Teen sen kanssa mitä haluan, koska haluan, miten haluan ja millä tavalla haluan. Musta on lapsellista aikuiselta ihmiseltä kommentoida muiden kehitystä, varsinkin jos itsellä alla on suhteellisen epäsosiaalinen ja arjessa vähän kinkkinen tapaus. Mutta kukin panostaa mihin haluaa, meillä se on arki ja sosiaaliset taidot - niiden kautta pystytään kehittymään mihin vain, meidän maailma on oikeastaan auki. Ilman niitä voi tulla vähän hankalaa ;-)

Martan välitön luonne vetoaa suurimpaan osaan ihmisistä. Se ei stressaa oikeastaan mistään, sille on iisiä olla vaikkapa bussissa tai tupatentäynnä olevassa koiranäyttelyssä. Se osaa toimia erikokoisten ja -luonteisten koirien kanssa, mikä helpottaa huomattavasti meidän arkea. Se kävelee remmissä ihan vierellä, mutta silti sitä ulkonäön takia väistetään toiselle puolelle katua. Se rakastaa pussailua, se rakastaa sylissä istumista, se rakastaa ihmisiä, se rakastaa ruokaa, se rakastaa toisia koiria, se rakastaa vapaana juoksemista, se rakastaa tekemistä. Se rakastaa mua. Se on välillä jopa hyvin ärsyttävää, mutta toisaalta mikä on parempaa kuin koiran aito rakkaus? Ei mikään.
Silti, mä olen maailman onnellisin beauceronin omistaja. Eilen olin tupareissani niin onnellinen, sillä jossain olen ainakin onnistunut - koirat moikkasivat vieraat nätisti ja tunkivat suhteellisen kiltisti syliin. Nauttivat sitten urakalla jokaisesta rapsutuksesta ja pussailivat tietysti palkkioksi vieraita! 

Onnea 2-vuotias Martta! 

maanantai 7. marraskuuta 2016

Kaunis päivä

Matkasin vanhemmille Pohjanmaalle tässä yks päivä pari viikkoa sitten ja olin kerrankin ajoissa valoisan aikaan matkassa. Kerran olen aiemminkin ollut kesän aikana valoisaan aikaan liikenteessä, mutta silloin en ehtinyt edes auringonkukka-pellolle aikataulusyistä pysähtymään, joten nyt oli ilo otettava irti ja pysähdyttävä! Mulla on kaikista muista koirista paitsi Pirkosta hienot mustavalkoiset kuvat seinällä koristamassa, joten onhan tuosta nuorimmaisestakin hieno seinäkuva saatava :-)

Törmäsimme reissulla vanhaan herrasmieheen, joka oli tuolla kalassa viettämässä ihanan raikasta syyspäivää. Menimme tyttöjen kanssa vähän kauemmas hänestä kuvailemaan, sillä en halunnut häiritä touhailullamme hänen kalaonneaan. Pirkko tietysti uteliaisuuksissaan halusi kovasti mennä hänen luokseen koko ajan ja jouduin useasti neitiä kieltämään menemästä. Papan luvalla annoin neidille luvan poistua kuvauspaikalta. Pappa rapsutteli pentua kovasti, vaikka kertoi pelkäävänsä koiria. Hänellä itsellään on kuulemma aina ollut vain kissoja, joten koirat eivät ole koskaan tulleet hänelle tutuksi. Pappa kertoi seurailleensa meidän touhuja sivusilmällä ja totesi, että "Oletpas jämpti, mutta rento ohjaaja koirien kanssa. Niistä näkee, että ne nauttii touhuta sun kanssa! Sait varmasti hienoja kuvia!" Tiedättekö miltä tuollaiset sanat kuulosti korvissani - vähintäänkin hunajalta


Eiköhän näistä kuvista joku pääse ihan seinällekin asti. Pirkko on niin ihanan lutuna nyt, kun sen pentuturkki on niin pörheä ja neidin tukka menee aina tuulessa ihan sekaisin! Hassua miten nopeasti tämä neidin pentuaika on mennyt, kun nyt on jo ikää mittarissa 6kk :-) Mä en kestä miten pussailtava tyyppi tuo muutenkin on, vaikka täytyy muistaa, että se on kotona välillä sellanenkin pirulainen. Neidin vois vaikka vääntää viiteen solmuun ja silti häntä vispais vaan hulluna edestakaisin....♥ Sellainen koiran musta kuuluukin olla, hellyyttävän ihana oma itsensä.